Timo Ala-Vähälä, tutkija
Eurooppalaiseen korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmään kohdistuu useita, toisistaan poikkeavia intressejä, jotka vetävät laatutyötä useisiin eri suuntiin. Ehkä merkittävin jännite on Euroopan komission ja yliopistoliitto EUA:n välillä: komissio ajaa yhtenäisempiä työmarkkina- ja koulutusalueita, kun taas EUA näkee laatutyön välineenä kohti vahvempaa yliopistojen autonomiaa ja parempia johtamisvalmiuksia.
Euroopan yliopistojen johtoa edustava EUA ja sen edeltäjä Euroopan yliopistorehtorien konferenssi (CRE) ovat 1990-luvulta lähtien tukeneet yliopistojen sisäistä laatutyötä tavoitteenaan yliopistojen sisäisen laatujohtamisen vahvistaminen. Koko 2000-luvun ajan EUA on varoittanut koulutustavoitteiden ja laadunvarmistuksen yhteismitallistamisesta ja korostanut yliopistojen autonomian ja johtamisvalmiuksien merkitystä. Yliopistoliitto Salamancan julistuksessa (2001) todetaan, että eurooppalaisen laadunvarmistuksen ei tule perustua ajatukselle, että olisi yksi instituutio, joka arvioisi koko korkeakoulutuksen kenttää samoin kriteerein. Sen sijaan tulee hyväksyä se, että on olemassa erilaisia laadunvarmistuksen järjestelmiä. Valtioiden välisen luottamuksen ja läpinäkyvyyden edistämiseksi olisi rakennettava järjestelmä, jolla eri maissa tehdyt arvioinnit hyväksytään muualla Euroopassa. EUA:n mukaan laadunvarmistuksen pitää kunnioittaa kansallisia, kielellisiä ja koulutusalakohtaisia erityispiirteitä eikä se saa kuormittaa yliopistoja.
Samat periaatteet toistuvat myöhemmissäkin kannanotoissa sekä European Standards and Guidelines (ESG) -dokumentissa, jossa määritellään eurooppalaisen korkeakoulutusalueen laadunvarmistuksen perusperiaatteet.
Komissio kaipaa koherenssia
Euroopan komission kannanotot vetävät sen sijaan laadunvarmistusta päinvastaiseen suuntaan. Vuonna 2009 antamassaan korkeakoulutuksen laadunvarmistusta koskevassa raportissa komissio totesi, että Euroopan korkeakoulutusalueella toimivan laadunvarmistusjärjestelmän pitäisi olla koherentimpi. Laadunvarmistusta ohjaava ESG oli komission arvion mukaan liian yleisluontoinen ja antoi mahdollisuuden hyvin erilaisiin tulkintoihin. Vuonna 2014 komissio totesi vielä vahvemmin, että ESG:llä ei ollut mitään kytkentää eurooppalaiseen korkeakoulutuksen tutkintojen viitekehykseen (European Qualifications Framework). Komissio asetti tavoitteeksi kehittää Euroopan korkeakoulutusalueen yhteistä laadunvarmistuksen viitekehystä niin, että laatustandardeille annettaisiin suurempi paino ja laadunvarmistuksen prosesseihin kiinnitettäisiin vähemmän huomiota. Korostettakoon, että edellä siteeratut dokumentit ovat tilannetta arvioivia raportteja, eivät jäsenmaiden toimintaa ohjaavia päätöksiä tai suosituksia. Euroopan korkeakoulutusalueen piirikin on paljon Euroopan unionia laajempi.
Euroopan tasolla laatutyötä vedetään siis ainakin kahteen suuntaan: yhtäältä kohti yhteismitallisempaa järjestelmää, toisaalta suuntaan, jossa ensisijaisena tavoitteena on korkeakoulujen johtamisen ja laadunhallinnan edistäminen. Jännite juontuu Bolognan prosessin luonteesta: Euroopan korkeakoulutusalueelle on määritelty yhteiset perusrakenteet, mutta käytännössä niitä toteutetaan kuitenkin kansallisin ratkaisuin, kuten Karvin auditointimallilla. Eurooppalaisella tasolla on luontevaa puhua yhteisin periaattein toimivasta koulutusalueesta, kun taas kansallisella tasolla ratkaisuissa voi painaa enemmän valtion ja korkeakoululaitoksen välisten suhteiden järjestäminen.
Jäsenvaltiot ovat vapaaehtoisesti mukana, eivätkä julistukset ja kommunikeat ole juridisesti sitovia. Jäsenvaltiot voivat toteuttaa niitä hyväksi katsomallaan tavalla. Prosessiin sitoutuneet maat ovat arvattavasti haluttomia luovuttamaan päätösvaltaansa siitä, miten korkeakoulutuksensa organisoivat. Lisäksi yliopistojen ja korkeakoulujen johto pyrkii etujärjestöjensä välityksellä vaikuttamaan – ilmeisen tehokkaasti – siihen, ketä laadunvarmistus käytännössä palvelee.
Vastakkaiset intressit näkyvät Bolognan prosessin dokumenteissa siten, että laadunvarmistuksen perustavoitteita ei lausuta ääneen, vaan huomio kohdistuu teknisempiin haasteisiin. Arviointiorganisaatioiden yhdistys ENQA on puolestaan käyttänyt resurssejaan eri toimintatapoja koskevan ymmärryksen ja luottamuksen rakentamiseen. Tavoitteena on siis yhteistyön tiivistäminen vähitellen. ENQAn keskeisiä toimintamuotoja ovat olleet työpajat, laadunvarmistuksen terminologiaa selkiyttäneet projektit, katsaukset vallitseviin laadunvarmistuksen käytäntöihin, laadunvarmistusorganisaatioihin kohdistuvien arviointien organisoiminen sekä osallistuminen standardien laatimiseen.
On selvää, että näitä jännitteitä tai intressiristiriitoja ei voi sivuuttaa, jos tarkoituksena on edetä kohti yhteistä korkeakoulutusaluetta. Toisaalta mukana olevia valtioita on turha vaatia luopumaan kansallisesta päätösvallasta. Bolognan prosessin ja ENQAn rooli on tässä tilanteessa ylläpitää järjestelmän sisäistä luottamusta ja koheesiota, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että laadunvarmistuksen tavoitteet määriteltäneen vastedeskin Euroopan tasolla hyvin väljästi. Ongelmana tässä toimintatavassa on se, että eurooppalaisella tasolla lausutut tavoitteet eivät välttämättä toteudu kansallisen tason täytäntöönpanossa. Esimerkiksi Suomen osalta voi arvioida, että se, mikä eurooppalaisella tasolla määritellään opiskelijoiden, tutkinnon suorittaneiden ja akateemisen yhteisön jäsenten liikkuvuuden edistämisenä, voi akateemisen yhteisön silmissä näyttäytyä lähinnä yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen keskushallinnon vallan kasvattamisena.
